Tien hoidosta ja varsinkin sen puutteista on tänä talvena puhelimeni soinut säännöllisesti, kuten varmaan monilla muillakin kansanedustajilla. Mennyt talvi on ollut tienhoidollisesti erittäin vaativa. Silti ihan kaikkea ei voi laittaa poikkeuksellisen talven piikkiin – eikä tosin myöskään tien kunnostajien piikkiin. Teiden ja katujen hoito on vaativaa ja vaatii oikeat välineet ja työntekijät. Tilastojen mukaan viime vuonna kantateiden kunto säilyi ennallaan, mutta seutu- ja yhdysteiden kunto heikkeni. Korjausvelan kasvu on pysähtynyt, mutta toivottavasti vain hetkeksi.
Hallituksen tarkoitus on ollut tehostaa ja parantaa tienhoitoa ja säästää valtion menoja, mutta seuraukset etenkin säästöissä nähdään viimeistään nyt. Helposti unohtuu, että teiden huono kunto ei ole välttämättä kunnossapitotyötä tekevien syy, vaan syy voi olla myös välineissä. Painetta tulee kohdistaa myös kunnossapitotyön urakoinnin kilpailuttamiseen sekä siihen, millaista työn laatua kilpailutuksessa vaaditaan ja millainen työn laatu hyväksytään. Eihän muissakaan töissä kelpuuteta sekundaa, jos priimasta maksetaan? Miksi siis tienhoidossa tulisi vastaanottaa sekundaa? En näe siihen mitään syytä.
Tiestön kunnon rapistumisen salliminen on erittäin lyhytnäköistä, etenkin kun se tapahtuu liikenneturvallisuuden kustannuksella. Ei voi olla oikein, että samaan aikaan, kun lapset luistelevat ja pelaavat jääkiekkoa yleisellä tiellä, hälytysajoneuvot ja koulutaksit yrittävät pysyä vaivoin tiellä, koska sitä ei ole hiekoitettu ja tien reunat ovat pehmoiset. Etenkin hälytysajoneuvoja odottaa hädässä oleva ihminen. Monesti hälytysajoneuvo tai koulutaksi tekee aamulla ensimmäiset jäljet lumiseen seutu- tai yhdystiehen.
Tiemestaripiirien aikaan Suomessa oli kunnia-asia, että erityisesti oman paikkakunnan tiet olivat mahdollisimman hyvässä kunnossa. Nyt kilpailutuksen, urakoinnin ja aliurakoinnin aikana vastuukysymykset ovat hämärtyneet. Näyttäisi siltä, että mitä pidempi on kunnossapitotyön ketju, sitä useampi yritys ja yrittäjä ottaa oman siivunsa hinnasta, ja se ei ole tavallisen tienkäyttäjän etu.
Yksi merkittävä seikka on tienkunnostukseen tarkoitettu kalusto. Tiemestaripiirien aikaan soratiet muotoiltiin ”tiekarhulla” keväällä siten, ettei vesi seiso tiellä eivätkä tien reunat kasva heinää ja vesaikkoa. Syksyllä tie ajettiin tasaiseksi aurausten helpottamiseksi, ja talvella poistettiin polanteet. Tarpeen mukaan tiet myöhemmin lanattiin traktorilla tai kuorma-auton alaterällä. Tällä hetkellä ”tiekarhuja” ei ole enää kovin paljon käytössä, eikä myöskään sen käyttöön koulutettuja kuljettajia. ”Tiekarhu” on kuitenkin ainut väline, jolla tien polanteet saadaan poistettua ja teiden kallistukset tehtyä yhdellä ajokerralla. Varsin moni kaipaa tien kunnostukseen raskaampaa välineistöä, juuri näitä ”tiekarhuja”.
Tein viime viikolla ministeri Anne Bernerille kirjallisen kysymyksen tienhoidosta. Kysyn, onko käytössämme oikeanlaista kalustoa tien kunnossapitoon ja käytetäänkö niitä niin kuin olisi tarvetta, tehdäänkö teiden hoitotyö oikea-aikaisesti, määrittävätkö hoitoluokitukset ja lähtökynnykset liian tiukasti tekemistä ja aikooko hallitus panostaa jatkossa ”tiekarhujen” käyttöön tienhoidossa sekä niiden kuljettajien koulutukseen?
Uskon, että ministerin vastaus ohjaa samalla tienhoitoa tuleville vuosille.
Radio Rex plogi 12.2.2108
Uusi Suomi, Puheenvuoro plogi 12.2.2018