Kuolonkolareita on monenlaisia

Olen edelleen Liikennevakuutuskeskuksen onnettomuustutkijalautakunnan puheenjohtaja Pohjois-Karjalassa. Tästä tehtävästä on vaikea päästä eroon koska tehtävän hyvin harva haluaisi. Tehtävä on lisämaininnoilla; ”ei herkkävatsaisille tai huonounisille”.

Olen parin viime päivän aikana käynyt kahdella täysin erilaisella kuolonkolaripaikalla. Tänä vuonna on maakunnassamme sattunut kuolonkolareita jo kahdeksan. Minusta se on pienelle maakunnallemme aivan liikaa! Siinä on tasan kahdeksan liikaa! Liian moni näistä onnettomuudesta vaikuttaa joka vuosi myös tahalliselta teolta. Pahinta aikaa näyttäisi olevan kevät. Kun mahla alkaa valua koivusta ja valo lisääntyä, niin itsetuhoisuus liikenteessä lisääntyy. Luulisi, että kevät on ihmisen parasta aikaa. Sitä se ei kuitenkaan kaikille ole!

Liikenteessä tehtyjen itsemurhien vuosittainen määrä on pysynyt samana, vaikka itsemurhat muuten ovatkin vähentyneet. Jokaisella menehtyneellä on keskimäärin 50 omaista. Sitä ei kuitenkaan itsetuhoinen kuljettaja ajattele kun hän ajaa autonsa kovalla vauhdilla rekan keulaan tai kallioon. Hän ajattelee vain itseään. Hän ei ajattele, miltä esimerkiksi ajoneuvoyhdistelmän kuljettajasta tuntuu, kun hän epätoivoisesti yrittää väistää ja estää onnettomuutta. Hän ei ajattele, että vastapuolen kuljettajalta voi mennä työpaikka yksinkertaisesti siitä syystä, että kuljettaja ei enää halua kenenkään törmäävän kuljettamansa ajoneuvon keulaan. Tiedän kuljettajia, joiden ajoneuvoyhdistelmän keulaan on törmännyt jo kolme kuljettajaa. Miettiikö tällainen kuljettaja usein, että kääntyykö edessä tulevat autonvalot tänään oman auton keulaan? Miten sellaista kukaan voi kestää?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2013 moottoriajoneuvolla tehtiin 23 itsemurhaa törmäämällä maastoon tai toiseen ajoneuvoon. Sama tahti lienee muinakin vuosina. Liikennevakuutuksen onnettomuustutkijalautakuntienkin mukaan 10 prosenttia vuosittain kuolemaan johtaneista onnettomuuksista on tahallaan aiheutettu. Uskon, että näitä tapahtumia on paljon enemmän, mutta niitä ei haluta tilastoida itsemurhiksi, ihan vain omaisten vuoksi.

Itsemurha liikenteessä on rikollista toimintaa, kyse on henkirikoksesta. Tekoa on vaikea mitenkään ymmärtää, ellei tunne itsetuhon tehnyttä henkilöä ja hänen elämänhistoriaa ennestään. Monesti itsemurhat olisivat ehkäistävissä, niin liikenteessä kuin muutoinkin. Apua on vain saatava ajoissa, säännöllisesti ja sitä on osattava myös ajoissa pyytää. Mutta eihän suomalainen mies pyydä keneltäkään apua! ”Ei tartte auttaa…”

Suomalaisen yhteiskunnan tulisi entisestään kehittää itsemurhavaaran varhaista tunnistamista ja erilaisia helposti lähestyttäviä tukipalveluita. Mutta vielä tärkeämpänä pitäisin läheisten kiinnostusta toista kohtaan. Joskus pitäisi kaveriltakin kysyä; ”Mitä sinulle kuuluu, voinko auttaa sinua?” Valitettavasti meitä ei enää näin 2000-luvulla kiinnosta, mitä kaverille ihan oikeasti kuuluu, vai kiinnostaako?

Metsän antimia tarjolla

Joskus on vaikeaa päättää mitä metsään mennessä tekisi. Niin on ollut tänäkin syksynä. Heti kun pihamaan mansikka- ja soiden valokkiaika loppui, niin metsissä olisi lisää poimittavaa, mustikoita. Vai keräisiköhän sittenkin noita iki-ihania kanttarelleja vai haapa- tai kangasrouskuja? Tänä kesänä on todellakin ollut valinnanvaraa tarjolla meille jokaiselle. Puolukka- ja herkkutattiaikakin ovat jo ihan ovella.

Juuri nyt onkin syytä lähteä marja- ja sinimetsään, sillä sato on runsas. Tyhjin sangoin ei tarvitse metsästä kotiin palata. Samalla on syytä kerrata vähän jokamiehen oikeuksia, joista keskieurooppalaiset vain haaveilevat. Jokamiehen oikeuksiin kuuluu, että luonnonmarjoja ja sieniä saa kerätä metsästä ja suolta riippumatta siitä, kuka maan omistaa. Jokamiehen oikeudet kuuluvat myös ulkomaalaisille marjanpoimijoille. Marja- ja sienipaikkoja ei voi myöskään varata itselleen tai perheelleen vaan ne kuuluvat meille kaikille.

Mikään laki ei valitettavasti määrittele tarkkaa metrimäärää, jota lähempänä asuntoa tai mökkiä ei saa marjoja tai sieniä kerätä. Tässä pitääkin käyttää omaa tai kaverilta lainattua maalaisjärkeä. Miten lähelle kotiasi itse haluaisit marjastajia tai sienestäjiä? Kotirauhan suojaa nauttii pihapiiri ja siinä olevat rakennukset. Jokaisen kotirauhaa on kunnioitettava kaikissa tilanteissa ja oloissa.

Kotinsa pihapiirissä tai tutuilta lähialueilta talven marjansa keränneet kokevat ulkomailta tulevien poimijoiden tulemisen haitaksi, jopa omia oikeuksiaan loukkaaviksi. Pihapiirien läheisyydessä poimivat ulkomaalaiset huomataan helposti, mutta ongelmana ovat monesti myös suomalaiset poimijat.

Monelle mansikkatilalle ulkomaiset poimijat ovat todellinen aarre. Ellei heitä olisi, jäisivät mansikat poimimatta. Erityisesti nuorten suomalaisten opiskelijoiden väheneminen mansikkapelloilla ihmetyttää. Vielä vuosikymmen sitten mansikanpoiminta oli monelle opiskelijalle normaali ansaintakeino. Poiminnassahan on periaatteena, että mitä enemmän poimit, sen enemmän tienaat. Rahantuloa ei siis voi estää, jos vain selkä ja polvet kestävät sekä työintoa löytyy. Urheilua harrastava voisi sanoa aamulla herätessään, että taidanpa olla elossa kun on paikat kipeänä.

Metsiimme on tullut entistä enemmän marjanpoimijoita muun muassa Thaimaasta. Heille parin kuukauden urakointi saattaa merkitä jopa kahden vuoden palkkaa itselle tai perheelle. Ei ole siis ihme, että he jaksavat raataa aamu kuudesta ilta kahdeksaan joka päivä, satoi tai paistoi. Minäkin jaksaisin pari kuukautta rehkiä metsissä, mikäli tulot olisivat samanmoiset.

On arvioitu, että näin thaiaikaan metsistä saadaan kerättyä 10 prosenttia marjasadosta. Aika paljon jää siis meille suomalisillekin poimijoille kerättävää. Mennään siis metsään keräämään verotonta tuloa ja siinä samassa täytetään oma pakastin kotimaisilla, puhtailla marjoilla ja sienillä. Vai onko niin, että kateus vie marjat ja sienet metsistäkin?

Kustannustehokkuutta vankiloihin

Rikosseuraamuslaitos valmistelee sopeuttamissuunnitelman ja tuottavuusohjelman mukaisten säästöjen toteuttamista mm. Sulkavan ja Juuan avovankiloiden sulkemisella. Mielestäni säästöt vankeinhoitoalalta ja siten turvallisuuden tuottamisesta ovat väärä kohde. Vankeinhoitoalalta on hävinnyt työpaikkoja jo kolmannes vuodesta 2011. Osa ihmisistä on pidettävä lukittujen ovien takana, suljettuna muusta yhteiskunnasta. Näin on jokaisessa yhteiskunnassa aina ollut ja tulee aina olemaan. Tämä on ymmärrettävä myös poliittisessa päätöksenteossa. Ensi vuoden budjetin sisäiseen turvallisuuteen kohdistuvasta 50 miljoonan lisäyksestä on saatava osa myös vankeinhoitoon. Sisäisen turvallisuuden osalta vankilat ovat välttämättömiä.

Nykyinen hallitusohjelma sekä oikeusministeriön esittämä sakkojen muuntorangaistuksen palauttaminen lisää vankien määrää entisestään. Olen tehnyt heinäkuussa 2015 vankeinhoitoalalta kaksi kirjallista kysymystä eduskunnan puhemiehelle ja sen myötä oikeusministerille vankimäärän kasvamisesta sekä ulkomaalaisten vankien siirrosta omiin kotimaihinsa.

Vastauksissa kerrotaan muun muassa, että oikeusministeriön hallinnonalan toiminta- ja taloussuunnitelmassa vuosille 2016 – 2019 keinoina tilanteen helpottamiseksi on esitetty vankien sijoittamisen painopisteen siirtäminen suljetuista laitoksista avolaitokseen ja valvottuun koevapauteen. Mielestäni jo tämä vastaus sotii Risen kaavailemia avovankiloiden lakkautuspäätöksiä vastaan.

Ulkomaalaisten vankien siirtäminen omiin maihinsa rangaistusta suorittamaan on lähes käyttämätön mahdollisuus vähentää vankien määrää. Tätä lain suomaa mahdollisuutta tulisi käyttää huomattavasti enemmän nykyiseen verrattuna.

1.7.2015 Suomessa oli ulkomaalaisia vankeja 481, noin 16 % kaikista vangeista. Heistä virolaisia oli noin neljännes. Suomi ja Viro ovat hyväksyneet (implementoineet) sopimuksen, jonka pohjalta vankeja voidaan siirtää omaan maahan rangaistusta suorittamaan. Tänä vuonna ei ole vielä yhtään virolaista vankia siirretty Viroon. On toki ymmärrettävää, etteivät esimerkiksi virolaiset vangit vapaaehtoisesti suostu siirtymään kotimaansa vankiloihin, koska Suomessa on mahdollisuus päästä ensikertalaisina Viroa nopeammin ehdonalaiseen. Siirtoon ei kuitenkaan tarvita tuomitun omaa suostumusta.

Kun maassamme säästetään muun muassa eläkeläisten asumistuista, luulisi vankien sijaintiinkin kiinnitettävän nykyistä enemmän huomiota. Mielestäni on lyhytnäköistä maksaa ulkomaalaisesta vangista 76 000 euroa vuodessa, koska hänelle voidaan antaa lähes samat vankeinhoitopalvelut myös hänen omassa kotimaassaan. Tähän on saatava muutos pikaisesti!

Kari Kulmala

Sanomalehti Karjalainen 18.8.2015

 

Kumurin ja Vannisenmäen sankarit

Sain olla kutsuvieraana kun Kiteellä Valkeavaaran kylässä sekä Kiteenhovissa vietettiin arvokasta ja isänmaallista juhlaa. Pahtaistentien varrelle paljastettiin 12.7.2015 Vannisenmäen ja Kumurin taistelujen muistolle ja taisteluiden sankareille osoitettu muistomerkki. Juhlatilaisuuksissa oli mukana muun muassa entinen rajavartioston päällikkö, 97 vuotias kenraali Yrjö Kärkkäinen, tullin pääjohtaja Antti Hartikainen, Pohjois-Karjalan rajavartioston komentaja eversti Olli Lampinen, aluetoimiston päällikkö eversti Jouni Mattila sekä delegaatio Venäjän Sortavalasta.

Ennen virallista juhlatilaisuutta kävimme edellisenä päivänä valtakunnan rajan takana tutustumassa yhteen Kumurin bunkkereista. Venäläisten lähtiessään räjäyttämä bunkkeri oli edelleen erittäin vaikuttava näky. Sitä oli aikoinaan helppo puolustaa suomalaisia vastaan. Bunkkerilla tuli väkisinkin mieleen rovasti Sakari Takalan sanat; ”On isät täällä taistelleet, on uskoneet ja toivoneet”. Heidän ansiosta saimme tulla Kumurille kaikessa rauhassa venäläisen rajamiehen tarkistettua passimme. Minulle tämä rajanylitys oli ensimmäinen Venäjälle, joten siksikin matka oli minulle historiallinen ja ikimuistoisa.

Kumuri oli heinäkuussa 1941 erittäin voimakkaasti linnoitettu sotatoimialue 19. divisioonan alueella. Kumurissa toimi neuvostoeversti A. L. Bondarevin valiojoukot, jotka olivat tulivoimaltaan ylivoimaisia ja miesvahvuudeltaan vähintäänkin suomalaisten vahvuisia. Tämän lisäksi he olivat erittäin hyvin linnoittautuneita. Yleensä opetetaan, että tällaista linnoitusta vallattaessa pitää valloittajalla olla kolminkertainen ylivoima puolustajiin nähden. Nyt se oli kaukana siitä.

Tätä suomalaista 19. divisioonaa johti eversti H. E. Hannuksela. Divisioonan kohtaloksi tuli kokea sodan raskaimmat tappiot, mitä siihen mennessä oli tullut minkään suomalaisdivisioonan kohdalle. Kokonaistappiot olivat koko Kiteen alueella yli 800 sankarivainajaa ja haavoittuneita moninkertainen määrä. Yhdeksi syyksi tappioihin Kiteen taisteluissa on kerrottu olevan kahden jääkärieverstin, Laurilan ja Hannukselan huonot keskinäiset välit. Hannuksela pimitti Laurilalta oleellisia tiedustelutietoja vihollisen kokoonpanosta sekä asemista Kumurissa, jonka seurauksena Laurilan 16. jalkaväkirykmentti menetti suuren joukon miehiä aivan turhaan. Menetykset olisivat olleet suurempiakin, mikäli Laurila olisi hyökännyt Kumurin kylään. Keskeyttäessään hyökkäyksen hän säästi lukuisien eteläpohjalaisten sotilaiden hengen. Myöhemmin on saatu selville, että Kumurin kylä oli erittäin voimakkaasti linnoitettu alue koko 19. divisioonan hyökkäysalueella.

Tämän muistomerkkihankkeen takana olivat kiteeläiset ja eteläpohjalaiset maanpuolustusjärjestöt, Kiteen-seura, Kiteen kaupunki ja seurakunta sekä rajavartiosto ja lukuisat eri järjestöt, yritykset sekä myös yksityiset henkilöt. Muistomerkki pystytettiin maanviljelijä Teuvo Kostamon maalle. Varatuomari Veli Suvannon sanoi; ”Olkoon tämä muistomerkkikivi siihen kiinnitettyine laattoineen kestävä kunnianosoitus jääkärieversti Matti Laurilan komentaman JR 16 sankareille Vannisenmäessä ja Kumurissa heinäkuussa 1941”.

Muistomerkin luovuttivat Kiteen kaupungille juhlallisesti muistomerkkitoimikunnan edustajat Kari Sutinen, Timo Päivinen, Veli Suvanto sekä Markku Muilu. Muistomerkin otti vastaan Kiteen kaupunginjohtaja Eeva-Liisa Auvinen joka kertoi, että ”muistomerkkiä pyritään säilyttämään arvokkaasti ja luomaan osaltaan edellytyksiä sille, että muistomerkki on yksi kaupungin ja koko Pohjois-Karjalan maakunnan mielenkiintoisista ja historiallisista tutustumiskohteista”. Lauseessa on mielestäni kaikki oleellinen, mutta se myös velvoittaa.

Juhlatilaisuus oli jatkumoa muistomerkkien paljastustilaisuuksista, joista edellinen, Kuivalaisen taistelun muistoksi, paljastettiin vuonna 2011. Myös silloin sain olla tilaisuudessa mukana. Tapahtumat saivat ansaitusti paljon huomiota paikallis- ja maakuntalehdessä. Ainakin minut saa näiden muistotilaisuuksien jälkeen nousemaan seisaalleni joka kerta kun kuulen jääkärieversti Laurilan nimen ja hänen eteläpohjalaisten miesten saavutukset. Uhrinne ei ollut turha!

Puheeni Kumurin taistelumerkin juhlassa Kiteenhovissa 12.7.2015

Kunnioitetut herra kenraali, sotiemme veteraanit ja kotirintamalla vastuuta kantaneet. Arvoisat juhlavieraat! Kiitän kunniasta saada tulla kutsuttuna tähän juhlatilaisuuteen. Tuon samalla teille Suomen puolustusministeri Jussi Niinistön terveiset. Hän pyysi välittämään kiitokset teille koko veteraanisukupolvi, ja teille hyvä juhlaväki täällä Kiteelle. Tätä tilaisuutta ei unohdeta.

Sodan alkamista ei pitäisi koskaan juhlia, mutta sen päättymistä tulee juhlia vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Myös Kumurin ja Vannisenmäen taistelut tarvitsevat oman juhlatapahtuman, oman muistomerkin jonka luona meistä jokainen voi käydä muistelemassa tapahtumia. Nämä ovat niitä tilaisuuksia joissa meidän jokaisen arvostus Teitä veteraaneja kohtaan on korkealla.

Tässä juhlatilaisuudessa olevista monella on muistoja Kumurin taistelusta, muistoja vuosia kestäneestä sodasta ja sen seurauksista, muistoja sodan jälkeisestä vahvan jälleenrakentamisen ajasta. Ne ovat kuuluneet koko elämäänne nuoruusiästä lähtien. Niistä on ollut monesti vaikea kertoa sitä kysyneille. Vaikka muistot ovat Teille kipeitä, niin ne ovat myös arvokkaita ja tärkeitä. Ne ovat muistoja, joita teiltä ei kukaan saa koskaan pois.

Olette varmaan miettineet, miksi juuri teidän ikäluokkanne tehtäväksi tuli pelastaa Suomi, miksi juuri teidät kutsuttiin. Miksi juuri teidän uhrinne Suomen itsenäisyydelle oli niin kova. Tähän minulla ei ole vastausta olemassa. Olemme kaikki syvästi kiitollisia siitä, että olemme saaneet elää Suomessa rauhan aikana jo 70 vuotta. Teidän vastuunkantonne ja se muisto älköön koskaan häipykö mielistämme. Teidän ei tarvitse enää olla etulinjassa Kumurilla, teidän paikkanne on eturivissä, kunniapaikalla.

Teidän ansiosta olemme saaneet rakentaa vuosikymmeniä rauhassa maatamme nostaen sen monilla mittareilla mitattuna maailman kärkivaltioiden joukkoon. Joskus kuitenkin tunnen, että tarvitsisimme edelleen sitä kuuluisaa talvisodan henkeä. Kaveria ei saa vieläkään jättää, vaikka hän ei eturivissä enää seisoisikaan. Meidän on pidettävä toisistamme huolta joka päivä! Yksin ei saa jättää ketään, ei täällä Kiteellä, ei Venäjän Karjalassa eikä eteläpohjanmaalla.

Pohjois-Karjalassa on ollut hyvät ystävyyssuhteet Venäjän Karjalan kanssa jo vuosikymmeniä. Näistä suhteista on pidettävä huolta jatkossakin. Vain tuntemalla riittävän hyvin toisemme rajan molemmin puolin, ennakkoluulot vähenevät ja ystävyys voi jatkua vaikka maailmalla kuohuisikin.

Hyvä juhlaväki; Toivotan omasta ja puolustusministeri Niinistön puolesta hyvää ja aurinkoista loppukesää ja Jumalan siunausta Teille jokaiselle!