Paini on yksi hienoimmista urheilulajeista. Perimmäisenä tarkoituksena siinä on saada vastustaja selätettyä. Nykysäännöillä voitto on kuitenkin paljolti arpapelin varassa. Säännöt suuntaavat painia siihen, että painijan kannattaa vain puolustaa ja unohtaa kokonaan hyökkäys. Tällöin paini ei ole myöskään yleisöystävällinen laji. Tämä näkyy jo nyt katsomoissa.
Kuka on enää kiinnostunut lajista, jossa vasta kahden painijakson jälkeen aletaan painia tosissaan? Ja kolmannessakin erässä riittää kun puolustaa siten, että vastustaja ei saa pistettäkään. Voitto voi tulla siten pelkällä puolustuksella tekemättä itse yhtäkään pistettä. Miksi enää pitäisi opettaa tai opetella esim. pystyheittoja kun niitä ei enää tarvita missään?
Olisiko syytä palata vielä 1980 luvun sääntöihin, missä myös erilaisilla väännöillä oli ratkaiseva merkitys? Tai olisiko syytä muuttaa sääntöjä siten, että esim yhdellä hienolla pystyheitolla voittaisi koko ottelun? Näinhän on esim. judossa.
Valitettavasti Suomi on nykyään niin pieni painimaa, että Suomen ehdottamat sääntöuudistukset ovat kuin huutaisi metsään. Sääntöuudistuksissa entiset Euroopan itäblogin maat jyräävät edelleen.
Painista on tullut Suomelle kolmasosa kaikista kesäolympialaisten mitaleista. Ensi vuonna Lontoossa siihen on jälleen mahdollisuus – kiitos Rami Hietaniemen MM-pronssin.
Uusi Suomi plogi 24.9.2011